Kansainvälisyys

Hyppäsin Tampereelta vapunvietosta junaan perjantaiaamuna 2.5. klo 9. Junassa etsin käsiini menomatkan seuralaiseni, nykyisen ja entisen oppilaani 9.-luokkalaisen H:n ja lukiolaisen E:n, jotka olivat tehneet matkaa Saarijärveltä Jyväskylän kautta jo monta tuntia. Fiilistelimme edessä olevaa matkaa, pakkaamispulmia ym.

Tikkurilassa vaihdoimme paikallisjunaan ja saavuimme Helsinki-Vantaan lentokentälle. Onneksi hankkiuduimme ensi töiksemme eroon matkalaukuista ja etsiydyimme turvatarkastusjonoon, sillä Finnairin lakon takia auki oli vain pari tiskiä ja jono oli hirmuinen. Ehdin jo panikoitua, että emme mitenkään voi ehtiä ajoissa lennolle. Onneksi jono kuitenkin veti hyvin ja lento välipysähdykseen Muncheniin sujui ensikertalaiselta H:ltakin mallikkaasti.

Munchenissä tuli ongelmia, kun drooniaktiivisuuden takia kaikki kentän lennot pysäytettiin. Menetimme ensimmäisen illan Firenzessä, kun jumitimme Munchenin lentokentällä. Suomen +4 asteen jälkeen kuitenkin nautimme Saksan kesäisitä näkymistä ja +20 helleaallosta, vaikkakin sisätiloista käsin.

Jatkolennolta Firenzeen laskeuduttuamme tyttöjen host-perheet olivat odottamassa ja vaikuttivat erittäin mukavilta ja englanninkielentaitoisilta. Jätin tytöt perheilleen. Toinen isäntäperhe saattoi minut raitiovaunupysäkille, ja tästä alkoi matkan etukäteen eniten jännittämäni osuus: miten selviän ypöyksin miljoonakaupungin liikennevälineissä ja löydän ruokaa :)

Hotelli löytyi helposti Firenzen keskustasta läheltä rautatieasemaa, olin opiskellut Firenzen karttaa ja matkaoppaita. Asettauduttuani hotelliin lähdin vielä illan pimeyteen, koska aamulla pitäisi selvitä Firenzen isolta päärautatieasemalta klo 07:37 lähtevään junaan, jotta ehtisin koululle lauantaiaamuna klo 8.10 alkavalle ensimmäiselle tunnille. (Outoa, että tätä koulua, Anna Maria Enriques Agnoletti, Sesto Fiorentino –pikkukaupungissa käydään lauantaisinkin.)

Onneksi Erasmus-koordinaattori Mara Mengoni piti hyvin whatsapp-yhteyttä ja neuvoi asentamaan Italian liikenneapplikaation, josta sai kätevästi ostettua junalippuja halpaan 1,40 hintaan/suunta. Konduktööriä ei yhdelläkään matkalla junissa eikä raitiovaunuissa tullut lippuja kyselemään – onneksi,  yksi matka kun meni pummilla – lippuja ei enää millään konstilla pystynyt ostamaan junan lähtöhetkellä.

Muutaman kerran pääsin loppumatkan junalta koululle ja takaisin Maran autokyydillä, osan kerroista kävelin koulun ja aseman välin Google Mapsin avulla, joka osoittautui korvaamattomaksi välineeksi matkan aikana.

Itse koulu oli vain pari vuotta vanha eli siisti ja aika moderni (meidän parivuotias koulumme kylläkin puupintoneen on hienompi ja viihtyisämpi). Opehuoneessa ei hymyjen ja Buongiorno-tervehdysten lisäksi isompia keskusteluja tullut, osa vanhemmista opettajista ei tuntunut puhuvan ollenkaan englantia, mutta koordinaattorit Mara ja Massimo olivat englanninopettajia ja puheliaita ja mukavia. Ja ne science-opettajat, joiden tunteja seurasin, tietenkin keskustelivat välitunneilla kanssani. Nuorimmat puhuivat englantia hyvin, muutama vanhempi käytti oppilasta tulkkinaan.

Itse luin aikanaan englantia koulussa vasta 7. luokalta lähtien (eka vieras kieli 3. luokalla oli ruotsi) ja vielä 10v sitten en juurikaan uskaltanut suutani avata englanniksi, saatika että olisin lähtenyt yksin tällaiselle survival-reissulle, mutta koska viimeiset 9v meillä kotona on puhuttu englantia, ei kielen kanssa pärjääminen huolestuttanut, enkä sillä alueella oppinut mitään uutta job shadowingissa.

Olin etukäteen pyytänyt saada seurata vain biologian ja maantiedon tunteja, ja mahdollisimman usean eri opettajan opetustyylejä. Minulle olikin järjestetty mukava lukujärjestys: 6 eri opettajan tunteja. Paikan päällä sitten selvisi, että koko Italian aineopettajasysteemi on erilainen: sen sijaan, että olisi biologian/maantiedon opettajia, heillä aineyhdistelmät ovatkin biologia/kemia  sekä maantieto/historia. Näin ollen osa tunneistani olikin pettymyksekseni kemiaa ja historiaa.

No, muutaman biologian ja maantiedon tunninkin näin: lähinnä evoluutioteoriaa, yksi biologian mikroskopointi, joka ei juuri poikennut omasta solulaborointitunnistani paitsi että opettaja ei ollut yhtään valmistellut näytteitä. Minä en olisi noin huonosti valmistautuneena uskaltautunut pitämään mikroskopointituntia, meillä oppilaat eivät olisi jaksaneet odottaa kun opettaja alkaa etsiskellä pinsettejä ja yksi pari kerrallaan saa tulla nyhertämään sipulista kalvopreparaattia eikä opettaja tiedä, että näyte täytyy värjätä metyleenisinisellä että tumat näkyvät. Hän selittikin, että on oikeasti kemisti.

Kemian laboratoriot olivat hienoja ja upeasti varusteltuja, ja mikä ihmeellisintä: luokassa oli aina viereisen yliopiston kemianopiskelija teknikkona, joka valmisteli kaikki litkut ja välineet ja pesi tiskit tuntien välissä, kemian opettaja sai vain purjehtia luokkaan ja pitää tunnin! Biologiassa opettaja joutui tekemään kaikki valmistelut kuten meillä ja tiskaamaankin, koska luokissa oli vain max. yksi vesipiste. Ope kadehti kun kerroin, että minun luokassani on 5 vesipistettä ja oppilaat tiskaavat itse, ja takahuoneessa meillä on jopa tiskikone.

Kemianopettajat olivat kyllä loistavia, ja heitä oli yhtäaikaa 2 kpl luokassa. Mielenkiintoisia laborointeja tekivät esim. pH:sta: ppilaat olivat läksynä kotona valmistaneet punakaaliliuoksia, tulivat luokkaan limsapullojen kanssa ja nesteet muuttuivat sateenkaaren eri väreihin happamuussäädön avulla.

Biologian opiskelu alkaa Italiassa vasta 14-vuotiaana (!!), se sisältyy aineeseen nimeltä science kemian, astronomian ym. tieteen kanssa. Selasin science-kirjan läpi, se on  13-16-vuotiaiden 4 vuodeksi tarkoitettu pehmeäkantinen tiiliskivi, täysin meidän lukiotasoa vastaava jo yläkouluikäisille!! Olisi hävettänyt näyttää tuolla meidän selkokielisiä kirjoja… Italiassa oppilaat ostavat itse kaikki kirjansa (!!!), joten myös niiden arvostus on täysin eri luokkaa kuin meillä, missä monikaan tuskin edes avaa koko kirjaa yläkoulun aikana.

Laboratoriotunteja lukuunottamatta kaikki seuraamani tunnit olivat opettajajohtoisia. Opettaja luennoi ja näytti muutaman Powerpoint-kuvan tunnin aikana. Italiankielistä opetusta pystyi seuraamaan aika hyvin kun tunnisti avainsanoja sieltä täältä. Opetusmenetelmät olivat vanhanaikaisia: oppilas lukee ääneen kirjan kappaletta, oppilas kirjoittaa taululle pitkät muistiinpanot. Välillä ope kysyy jotain ja oppilaat viittaavat ja vastaavat. Ei havaintomateriaalia.

Antonio Mazzolenillä oli kiva pelillinen simulaatio luonnonvalinnasta: kanit lisääntyvät ja niiden värimutaation leviämistä voi seurata ja lisätä alueelle susia pitämään kanikantaa kurissa. Tämä Coloradon yliopiston PhET-sivusto oli löytö, siellä on myös kemian, matematiikan ja fysiikan simulaatioita (vinkkinä kollegoille).

Maria Rosaria Santo oli selvästi tykätty opettaja. Hänellä oli kiva lähestymistapa uuteen perinnöllisystieteen asiaan. Luokalla oli värisokea poika, joka oli saanut kotitehtäväksi selvittää punavihersokeuden periytymisen perheessään. Oppilas joutui taululle heti tunnin alussa ja yritti periytymiskaavioilla selventää, miksi hän on värisokea. Poika ei selvästikään ollut hoksannut geenin sitoutumista X-kromosomiin, joten opettaja sitten avasi asian, mutta joka tapauksessa tämä oli mielenkiinnon herättävä tapa aloittaa uusi aihe.

Yksi asia tunneilla pisti silmään: yhdelläkään oppilaalla ei kuivimmallakaan tunnilla ole kännykkää, jota salassa räplättäisiin! Kaikki istuvat tunnin alun hälinää lukuunottamatta hiljaa paikallaan, osa poissaolevan näköisenä, mutta kukaan ei häiritse!

Ja kun kellot soivat ja tunti loppuu, kukaan ei syöksy ulos vaan oppilaat jopa kerääntyvät opettajan ympärille keskustelemaan!

Kun ihastelin mahtavaa työrauhaa ja kiinnostusta, salaisuus selvisi: Italiassa lukio alkaa jo meidän yläkouluikäisillä ja kestää 5 vuotta. Minut oli laitettu seuraamaan näitä meidän 7.- ja 8.-luokkalaisten ikäisiä lukiolaisia, jotka kaikki olivat valinneet lukiolinjan ja olivat motivoituneita opiskelemaan. Ei puhettakaan integraatiosta ja häiriköistä… Ai että mikä systeemi! Samassa koulussa olisi ollut niitä ammatilliseseti suuntautuneita luokkiakin, mutta minulle niitä ei esitelty. Ehkä siellä meno olisi ollut enemmän Suomen mallia.

Keskustelimme opettajien palkoista Suomessa ja Italiassa. 30 vuotta työskennellyt historianopettaja saa tilille 2000e kuussa, nuori 9v opettanut 1600e. Sanoivat, että tulisivat heti meille töihin.

Opettajat eivät syöneet koululla, joten minäkään en päässyt testaamaan italialaista (maksullista) kouluruokaa. Viimeisenä iltana söimme hienossa pizzeriassa Maran ja Massimon sekä kahden espanjalaisen job shadowing -open kanssa. Ihastelin rauhallista nurkkaustamme pizzeriassa, kunnes viereiseen pöytään saapui suuri napolilaissseurue (napolilaiset kuulema tunnettuja äänekkyydestään) ja desibelit nousivat kattoon.

Vapaa-aikana pääasiassa kävelin ristiin rastiin Firenzeä ja ihailin Arno-jokea ylittäviä siltoja, joista kuuluisin on Ponte Vecchio. Koko kaupunki on kuin ulkoilmamuseo, täynnä marmorista kaiverrettuja veistoksia, museo Uffici ja Santa Maria del Fiore –tuomiokirkko tietysti ykkösnähtävyyksinä.

Pizzan ja lasagnen sekä ihanan gelaton (pistacchio e cioccolato <3) lisäksi pyrin syömään pääasiassa paikallisia erikoisuuksia. Vakiruokalassani valitsin summissa tiskiltä kiintoisan näköisiä pöperöitä. Tulin tietämättäni syöneeksi mm. seepiaa eli mustekalaa. Firenzen kuuluisaa lehmän mahalaukkua en uskaltanut testata.

Viivyin Firenzessä 5 yötä, sisältäen 3 koulupäivää ja matkapäivät. Paluumatka Kööpenhaminan välilaskuineen sujui jo rutiinilla.  Kaiken kaikkiaan job shadowing oli mielenkiintoinen oman mukavuusalueen ulkopuolelle -elämys ja tervetullut katkos koulutyöhön. Kiitos EU!

Petra Heddo
Saarijärven Yhtenäiskoulu